Balanssia ja vuoristorataa

Onni ja epäonni ne löytävät aina balanssin elämässäni. Tällaista tasaisen onnellista tallaamista tämä elo on ollut viime kuukaudet, mutta pieniä liikahduksia on viimeisenä kolmena päivänä ollut kumpaankin suuntaan. Tässä viime päivät – ja vähän vissiin vuodetkin – tiivistettynä. Aika rykäys tulee tämä teksti olemaan, sillä kirjoitusvimma voittaa huolittelun kun useita päiviä on täytynyt pidätellä.

Myöhään sunnuntai-iltana Lilli-kissa saapui hengitys rohisten ja huonosti kävellen kotiin saalistusretkeltään. Paniikkihan siinä tuli, ja ryhdyin soittamaan eläinlääkärin päivystysnumeroon. Onneksi päivystävä eläinlääkäri oli tällä kertaa vain muutaman kilometrin päässä, sillä syksyllä ajeltiin Tommi-kissan huulilävistyksen vuoksi 40 kilsaa yhteen suuntaan. (Tommi siis oli mystisesti lävistänyt huulensa ylähampaallaan, eikä hän ollut lainkaan suostuvainen katti sen kotikonstein irrottamiseen). Eläinlääkärissä Lillin rohinan ja vaisun käytöksen syy ei selvinnyt, mutta eläinlääkäri antoi kipulääkettä, nesteytystä ja hieman lisähappea. Saimme myös antibiootit matkaan siltä varalta, että neidillä on flunssa. Yöllä kahden aikaan olimme kotona, ja vastassa oli mieheni sekä juuri nälkään herännyt vauva. Vauva sai ruokaa, Lilli pehmoisen unipesän ja päästiin jatkamaan unia koko porukka.

Maanantai menikin Lilliä hoitaessa ja syöttäessä. Kissa rohisi yhä ja hengitys näytti aika ajoin vaikealta, mutta päivän edetessä vointi onneksi koheni. Tiistaina Lilli ei rohissutkaan enää yhtään! Flunssa, jotain heinää tai karvoja hengitysteissä tai taistelu jättiläisrotan kanssa, ne kai ne vaihtoehdot olivat. Onneksi katti on nyt kunnossa ja toivottavasti ei tarvitse hetkeen lähteä eläin- tai muuhunkaan lääkäriin tuollaisen paniikin kanssa ihan hetkeen!

Tiistai olikin sitten jännä päivä, sillä kävimme ostamassa auton. Oikein onnellisia lähes uuden auton omistajia olemme me, vaikka mua ahdistaakin syvästi se rahan määrä, mikä uppoaa autoon. Kaupungissa asumisen aikoina ei autoa tarvinnut mihinkään, sillä kaikki oli niin lähellä. Ja hieman kauemmaksikin pääsi kätevästi julkisten kulkuneuvojen avulla. No, täälläpä ei julkisia kulje ja lähikauppaankin on kolme kilometriä. Jos suurempaan kauppaan haluaa, täytyy matkustaa kolmekymmentä kilometriä. Neuvolapalvelutkin ovat kesäajan tuolla 30 kilsan päässä. Siispä, jos haluat täällä maalla asustaa, on pakko omistaa auto. Ja jos haluat perheenlisäystä, ei mikä tahansa purkki valitettavasti enää riitäkään!

Autokehitystä on nimittäin tapahtunut: vielä kolme vuotta sitten ajelin vuoden -88 Nissanilla, jossa ei ollut radiota ja kuskinpuoleisen ikkunan avausta varten pyöritettiin ensin pari kierrosta ikkunaveiviä, minkä jälkeen ikkunalasia kumautettiin mojovasti nyrkillä, jolloin lasi laski sopivalle korkeudelle. Oi niitä aikoja! Tästä autosta luovuin, kun se kerran ajettuani sata kilometriä kohti Jyväskylää jätti mut välille akkulaturin katkettua. Siellä sitä sitten oltiin Petäjävedellä, iPhonen akun vedellessä viimeisiään. Jätin purkin tien viereen ja lähdin liftaamaan, sillä perjantai-iltapäivänä kolmen jälkeen ei enää pahemmin Petäjäveden kylässä autokorjaamon tyypit puhelimeen vastailleet. Lopulta pääsin mukavan naisihmisen kyydissä ystäväni huushollin lähettyville nauttimaan Jaloviinasta ja Jyrockista. Se oli veikeä reissu se.

Koska luottamus meni Nissaniin tuolloin, hankin hieman uudemman auton, jolla olen nyt lähes kolme vuotta päästellyt turvallisia kilometrejä. Vauvan synnyttyä kaipasin uudempaa autoa ja sen tuomaa lisäturvallisuutta, tilaa rattaille ja muulle tilpehöörille sekä eritoten ilmastointia! Siispä päräytimme viikonloppuna pariin eri autoliikkeeseen ja toisessa teimme kaupat. Tiistaina, eli eilen, kävimme sitten auton hakemassa uuteen kotiin. Ja on pojat radio, kosketusnäyttöradio! Ikkunatkin toimivat nyrkin sijaan sähköllä, voi kissa vieköön tätä nykyaikaa.

Noh, keskiviikkona sitten taas laskeuduttiin maan pinnalle. Toissayönä heräsin jännään napsaukseen, jonka aikana jokin lihas oikean lapaluuni tienoilla pätkähti jumiin. Oli kuulkaa hauskaa imettää pariin kertaan yöllä, sillä liikkuminen sattui ihan törkeästi. Aamulla jouduin myöntämään tappioni, ja sain kesälomailevan äitini päiväksi apuun. En nimittäin olisi uskaltanut nostaa Jätkää, sillä ajatuskin siitä sattui ja sai kuvittelemaan minut pudottamassa niin korvaamattoman rakkaan vauvani maahan. Onni totisesti on lähellä asuvat isovanhemmat! Äidiltä ja ystäväni hierojamieheltä saaduilla venytysvinkeillä olen saanut pahimman jumin hellittämään, eikä tällä hetkellä satu koko aikaa. Seison kuitenkin tätä naputtamassa korkean lipaston äärellä, sillä istuma- tai makuuasento sängyssä ei nyt oikein tätä bloggaajaa houkuta.

Että näin – huomaattekos, balanssia elämään tarjoilee Takamäen vuoristoratatyyppinen elämäntyyli. Ylä- ja alamäkeä, halusin tai en. Vaikka välillä pikkasen vastustaa, elämä on silti enemmän kuin hyvin juuri tällaisena.

Eipähän pääse tylsyys iskemään!

Leave a Reply