Mummulassa, osa 2

Nämä kuvat ovat omien vanhempieni luota, mun kotikodistani. Huomasin tosin, että itse talo jäi kuvaamasta ulkopuolelta, mutta minkäs sille nyt tähän hätään! Semmoinen nätti punainen se kuitenkin on. Talon on 60-luvulla isäni isä rakentanut. Ihan tuon näköistä meillä ei ollut silloin kun itse asuin vielä vanhempien nurkissa – vaan kotitalo se on vaikka voissa paistaisi.

Tuossa talossa minä:

– Kasvoin ja kehityin pienestä vauvasta saakka. Vauvana olin hätäinen ja temperamenttinen, mutta kuulemma suurimman osan ajasta varsin tyytyväinen.

– Kokeilin alakouluikäisenä, sattuuko, jos pihdeillä puristaa omaa ihoaan. Juu kyllä se sattui.

– Leikin Neiti etsivän toimistoa, ja vastasin leikkipuhelimeen “Neiti Etsivän toimistossa, kuinka voin auttaa?” ottaen vastaan hirmu jännittäviä mysteereitä ratkottavaksi. Kerran sattui kuitenkin kotimme oikea lankapuhelin soimaan, ja vastasin siihen vahingossa kuten Neiti Etsivä. Tajusin mokasi saman tien, ja löin soittajalle luurin korvaan ennen kuin hän ehti sanoa halaistua sanaa. Oi kunpa tietäisin, kuka meille silloin soitti.

– Putosin kymmenvuotiaana lattialuukusta kellariin selkä edellä. Olin tekemässä jauhelihakastiketta ja laittanut jauhelihan sulamaan mikroon. Vaan kuiva-ainekaapilla hoksasin, ettei meillä olekaan jauhoja, ja sujuvasti peruutin takaisin mikrolle. Sillä aikaa isäni oli aukaissut takaani kellarin luukun – varoittanut mua kyllä, mutta en minä nykyäänkään kuule mitään jos olen oikein keskittynyt johonkin. Niinpä peruutin suoraan kellarin lattiaan. Kiire tuli lähteä lähimpään sairaalaan neljänkymmenen kilometrin päähän. Onneksi mitään ei sattunut, ja selvisimme pienellä pyörtymisellä.

– Kiroilin ja manasin teini-ikäisen kiukunpuuskien vallassa vanhemmilleni. Siinä neljäntoista ikävuoden kieppeillä taisi olla rankinta aikaa. Mahtoi äitini olla onnellinen pitkästä hakaneuloilla koristellusta farkkutakista, ja mitä näitä kotkotuksia nyt silloin oli. Muodin huipulla anyway mentiin.

– Olen surrut sekä tärkeiden ihmisten että eläinten poismenoa. Ja tietty monia muitakin suruja, mutta ne ovat pikkujuttuja näin jälkikäteen pohdittuina.

– Olen saanut iloita rakastavista perheenjäsenistä. Aina sitä ei osaa arvostaa, mutta välillä tulee koettua kirkastumisen hetkiä silläkin saralla. Vaikkapa nyt.

– Kiusasin pikkusiskoani ihan törkeän paljon. Välillä ainakin. Enimmäkseen me oltiin kyllä lapsuusaikana parhaita kavereita, ja ystäviä sekä toistemme lasten kummeja ollaan vieläkin.

– Sain juosta pihalla kesäisin vaikka nakuna, sillä naapureita ei aivan pihapiirissä ole. Silti isäni laittaa illan tullen kaihtimet ikkunoista kiinni, sillä ulkona voi liikkua kuulemma kaikenlaista sakkia ja mitä lie pitkätukkia. Minä teen nykyisin samaa – harmi, että tuon jutun hauskuuden ymmärtämiseen meni itselläni parikymmentä vuotta.

Luin niitä kirjoja satapäin. Jos jotain kaipaan lapsuudessani, niin se on se kaikki aika, jota kirjojen lukemiseen oli käytettävänä. Näin muuten olen ihan tyytyväinen tähän nykyhetkeen, mutta aikaa voisi vuorokaudessa olla himppusen enemmän.

Paljon rakkaita muistoja liittyy tuohon taloon – kaikkia en varmasti muistanut tähän luetella, enkä toisaalta haluakaan. Rakas ja tärkeä paikka kaikkine muistoineen – ihanaa, että vieläkin sinne pääsen aina halutessasi helposti kyläilemään.

Leave a Reply