Äiti on yksinäinen

Mä olen onnellinen, mulla on rakas perhe ympärilläni. En ole (nykyään juuri ikinä) yksin, mutta olen ajoittain hyvin yksinäinen äiti. Neuvolassa on muutamaankin otteeseen kysytty tukiverkostosta. Meillähän on kattava tukiverkosto – on isovanhempia, ystäviä, sukulaisia. Se on ollut hyvä merkki, mutta käytännössä kenestäkään päivisin töissä käyvästä ihmisestä ei ole kotona vauvan kanssa kaksin kökkivälle äidille minkäänlaista tukea tai apua. Vauva-arjessani on kaksi ongelmaa: päiväaikaan yksin kannettu vastuu vauvasta ja pula äitikavereista.

Taneli lähtee aamuisin töihin ja tulee sieltä myöhään iltapäivällä tai alkuillasta. Siinä on kymmenisen tuntia aikaa huolehtia vauvasta ja olla hänestä jatkuvassa vastuussa. Näinä ensimmäisinä kuukausina voisin kuvailla tuota vastuuta jopa hälytystilaksi, sillä me olemme opetelleet tuntemaan toisemme. Vauvakin on ekat ajat ollut vasta sopeutumassa tähän maailmaan, joten jänniä aikoja on eletty. Tuo tosin alkaa jo helpottaa, ja vauva alkaa tuntua hyvin tutulta kaverilta jo. Siltikään se ei poista sitä yksinäisyyden ja yksin kannetun vastuun tunnetta, joka vaivaa ja ahdistaa. Arki on vaipanvaihtoa, imettämistä, leikkiä vauvan kanssa, nukuttamista ja pitkien päiväunien toivomista. Hetkeäkään en vaihtaisi pois, mutta jatkuva saatavilla oleminen väsyttää. Yöheräilyjen lisäksi, siis.

Yksinäinen äiti 2

Kulttuurissamme äidit jäävät kuukausi ennen synnytystä yksin kotiin. Vauvan synnyttyäkin on aika yksin: töihin ei ole menemistä pienen vauvan kanssa, eikä usein iltapainotteinen sosiaalinenkaan elämä ole samalla tavalla mahdollista, sillä vauva pitää nukuttaa riittävän ajoissa, tai seuraa katastrofi. Lisäksi sitä on niin rättiväsynyt iltakuuden jälkeen, että haastavaa on tehdä, sanoa tai ajatella enää mitään järkevää. Aamut ja päivät taas ovat nykyisin sekä aivotoiminnan että mielialan kulta-aikaa.

Ne ovatkin juuri päivät, jotka ovat kaikkein raskaimpia. Kun puoliso ja kaverit ovat töissä, eikä ole ketään, jolle voisi soittaa. Välillä vauvalla ei ole mikään hyvin ja se karjuu vaan menemään. Silloin tuntuu että pää räjähtää aivan sillä sekunnilla. Siinä sitten kuljeskelet vauva sylissä neljän seinän sisällä ja lasket tunteja ja minuutteja siihen, ku ei enää tarvitse aivan yksin kantaa huolta ja vastuuta, tai että pääsee jakaman jonkun päivän hauskan jutun toisen aikuisen kanssa.

Juuri eilen viestittelin erään kaukana asuvan ystäväni kanssa, ja totesimme elävämme aikamoisessa ristiriidassa. Vauvaa haluaisi pitää mahdollisimman lähellä, eikä siitä haluaisi olla pitkää aikaa erossa – mutta välillä haluaisi keskellä päivää olla ilman vauvaa. Vaikka varttitunnin tai tunnin. Ihan lyhyen ajan verran. Nukkua tai vain maata sohvalla nauttien siitä, että juuri sillä hetkellä ei tarvitse huolehtia kenestäkään. Että joku lähtisi vauvan kanssa vaikka vaunulenkille, muuta ei vieras ihminen oikein voi näin pienen tyypin kanssa tehdä.

Joskus sitä pohtii, että pitäisikö soittaa ja pyytää jotakin viemään tyyppiä vaunulenkille, mutta minkään ylimääräisen tekeminen on tällä hetkellä sula mahdottomuus. Myös avun pyytäminen on vaikeaa, sillä sitä varautuu aina siihen, että avunpyyntö kaikuu kuuroille korville. Samalla sitä pelkää myös, että avun pyytäminen on jotenkin väärin tai osoitus siitä, ettei pärjää. Ja minähän perkele pärjään.

Yksinäinen äiti

Äitikaverit: uhka vai mahdollisuus?

Sitten on se pula äitikavereista. Täällä metsäperillä asumisen lähes ainokainen todella iso miinus on väestön vähyys. Ei ole kovin montaa samassa tilanteessa olevaa ihmistä lähipiirissä (tai no, ylipäänsä ihmistä lähipiirissä). Yksinäinen äiti, tai vähintään yksinäiseksi itsensä tunteva äiti ei liene harvinainen ilmiö. Introverttina koen kauhun paikkoina naapurikuntien äitikahvilat. En suin surminkaan uskalla moisiin mennä ja aloittaa keskustelua ventovieraan ihmisen kanssa! Ehkä joskus satunnaisesti mielenhäiriössä. Yhtä kaikki, vaikeaa se on. Eikä se riitä, että puhut jonkun kanssa kakkavaipoista ja pukluista. Täytyy olla myös jotain yhdistäviä vauvaan liittymättömiä ajatuksia, jotta samassa elämäntilanteessa olevasta ihmisestä voi tulla kaveri tai ystävä.

Mikä siis neuvoksi? Olisipa neuvola järjestänyt vaikka kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen jonkun puolipakollisen vertaistuellisen äitivalmennuksen. Eli niihin aikoihin kun pahin on ohi ja voi keskittyä jo muuhunkin kuin selviytymiseen. Ehkä tämmöinen herkästi yksin nysväämään jääväkin silloin osallistuisi.

Onko teillä vinkkejä uudelleensosiaalistumisen varovaiseen aloittamiseen?

Leave a Reply