Ken on heistä kaikkein uhrautuvaisin? Äitiyden ristiriitahelvetistä päivää!

Äitiyden ristiriidat, nuo vauva-ajan raskaat taakat. “Nauti nyt, kun vielä voit” on lause, jota en koskaan elämässäni ole kuullut niin paljon kuin raskaana ollessani ja pienen vauvan äitinä. “Odotapa vaan, kun…” on alkanut myös liian monet kuulemani lauseet. Ihan paskoja lauseita, sanon minä. Raskausaikana kävin läpi melkoisen kriisin: pitääkö äidin tosiaan olla uhrautuva marttyyri, että siitä selviää? Voitte nyt veikata omaa kantaani tähän sillä välin, kun luette tätä paatosta. Tässä postauksessa jaan teille näistä paljon viljellyistä lausahduksista raivostuttavimmat.

“Nauti nyt, kun voit vielä nukkua” – tätä hoettiin etenkin raskausviikosta 20 lähtien. Mutta tiiättekö, semmosta elämä on. Ei aina pysty nukkumaan, oli lapsia tai ei. Lapsettomilla ihmisillä on elämässään myös sisältöä, joka saattaa aiheuttaa valvomista. Vaikka vauva-arki on raskasta ja kupla on pieni ja tiivis kuin marmorikuula, on sen kuplan ulkopuolisilla ihmisillä ne omat valvottavat haasteensa elämässään.

Tyyppimme valvottaa joskus, joskus ei. Heräilen öisin useammin kuin ennen, mutta muistan kokeneeni kausia, jolloin yöt tuntuivat paljon pahemmilta kuin viimeisten kuukausien aikana.

Pääsääntöisesti vauvamme siis nukkuu aivan hyvin. Vauvan kehitykseen kuuluu kuitenkin vaiheita, jolloin vauva ei pysty nukkumaan. On tiheän imun kausia, nelikuisen hulinoita ja muuta vauvan aivojen kehitykseen liittyviä valvotuksia.

Eri asia toki on sitten esimerkiksi koliikkivauvat, mutta en minä niillä kyllä haluaisi pelotella tulevaa ensisynnyttäjää.

“Nauti nyt, kun se ei vielä liiku mihinkään” – on totta, että ihminen on (useimmiten) pohjimmiltaan patalaiska paska. Kaikki on mukavaa silloin, kun elämä on mahdollisimman helppoa, eikä minkään eteen tarvitsisi nähdä juuri yhtään vaivaa.

Mutta, tittidii, vaikka pikkuvauva ei liiku mihinkään, on vastasyntyneen hoitamisessa ihan omat vaivansa. Se vaivan muoto vain muuttuu, kun vauva ei ole enää vastasyntynyt ja oppii kierimisen, ryömimisen, konttaamisen ynnä muut ihmismäisen liikkumisen salat.

Minä nautin siitä, että näen lapseni kasvun ja kehityksen. Vaikka se tarkoittaakin taas jotain uudenlaista vaivannäköä vaativaa seikkaa.

“Odotapa vaan, kun niitä kiinteitä pitää alkaa antaa. Se on sitten sotkemista!” – juu niin on, mutta tämäkin liittyy sitten siihen kehitykseen. Olen ihan helvetin onnellinen siitä, että bebeni ei enää ole 24/7 tissi suussa.

Vaikka sormiruokailijamme räjäyttääkin ensilautasensa sisällön atomeiksi ympäri ruokailutilaa kolme kertaa päivässä, olen niin onnellinen siitä, kun joka ruokailukerralla hän saa nieltyä yhä enemmän ruokaa vatsaansa. Tosi kivaa, kun atomiräjäytyksiä pitäisi olla vuoden ikään mennessä kolmen sijaan viisi päivässä. 😀

Kyllähän se jälkien korjaaminen ottaa aivoon, mutta ei se tämäkään vaihe loputtomiin kestä. Niinku palan täällä helvetin liekeissä -loputtomiin. Viimeisin oi tätä kehityksen onnea -tunne tuli muuten viime viikolla, kun tajuttiin miehen kanssa vauvan osaavan pinsettiotteen. Siinä se muina vauvoina nappasi Talkmurun pöydältä pinsettiotteeseen ja pisti palleron suuhunsa. <3

“Odotapa vaan, kun se alkaa tehdä niitä hampaita” – no voi jeesus, oisko se parempi, että ihmisillä ois vaan ja ainoastaan ne ikenet suussa lopun ikäänsä?

äitiyden ristiriidat
Odotapa vaan, kun tämä papukaija täältä täräyttää tärykalvosi halki sulosoinnuillaan!

No joo, en piinaa itseäni tai teitä enempää näillä hermojeni kiristäjillä. On kaksi asiaa, joita tällä kitinälläni yritän sanoa tai joita tämä kitinä minusta ehkä osoittaa.

  1. Toivoisin, että ihmiset olisivat toisilleen kiltimpiä. Ja äidit ymmärtäisivät ja tukisivat toisiaan enemmän. Mä en uskalla enää nykyään kertoa juuri kenellekään, jos meillä on nukuttu yö huonosti tai jos meinaa muuten vaan vauva-arki nyppiä jostain kohtaa. Pahimmillaan vastakaikuna on ollut näitä “MINÄHÄN SANOIN” -tyyppisiä, vahingoniloisia hyminöitä siitä, että pelottelut tulevasta kamaluudesta osuivat nappiin. Siis kiva, että sulla on kivaa, kun mua ahdistaa. Eiku? Mä toivoisin kuitenkin ennemmin tukea ja apua, kuin ilahtuneita sanoja ja katseita siitä, ettei kaikki ookaan mennyt niin kuin Strömsössä konsanaan. Niinpä oon todennut, että oon vaan ihan hissukseen kaikesta ja kirjoittelen sitten blogiin ahdistukseni ulos.
  2. Olen ihan todella herkkä. Usko tai älä, mutta mulle et pysty sanomaan paljon mitään ilman, että analysoin lauseesi sataan kertaan. Tämän kaltaisesta herkkyydestä kirjoitti mitä ihanimmin Mamma rimpuilee -blogin Laura. Kylläpä helpotti kuulkaa sitä lukea, kun tajusi ettei ole tämänkään suhteen ainut. Käykääpä kurkkaamassa tuo ihana postaus tuolta: Pahinta on herkkyys.

Tuollaiselta äitiys on viimeisten seitsemän kuukauden aikana tuntunut:

Äitiys on herkistänyt
Äitiys on ollut yksinäistä
Äitiys on vituttanut

Leave a Reply