Äitiys pikkasen herkistää

Mä oon ollut näin esikoisen äitinä tosi herkillä sekä ennen että erityisesti jälkeen lapsen syntymän. Vaikka yrittää luottaa itseensä, oli etenkin parin ekan kuukauden ajan läsnä jatkuva epävarmuus siitä, että tekeekö ihan varmasti kaiken oikein. Siksi välillä tuntui todella pahalta, kun joku kertoi sun tekevän jotain väärin. Siis senjonkun mielestä väärin. Vaikka kuinka olisit koettanut parhaasi ja vahvasti sitä mieltä, että näin pitääkin toimia.

Asteikolla ykkösestä kymppiin se ärsytys, joka valtaa mielen kun joku tulee neuvomaan vauvanhoidossa, on ehkä ykstoista. Sitä on sen oman vauvansa kanssa niin haavoittuvainen, sillä jokainen äiti haluaa omalle lapselleen vain parasta. Se vain on sekä omasta että muiden mielestä välillä haastavaa ymmärtää, että sitä parasta voi olla monenlaista. Ja että niillä kaikilla hyvää tarkoittavilla, mutta negatiivisuutta kalskahtavilla, kommenteilla saatat vain nostaa tuoreen äidin stressitasoja lähelle maksimikäyriä.

Ekana on ne ihmiset, joiden mielestä vain se oma tapa toimia on ainoa oikea. Ei ole mahdollista, että jollakin toisella tavalla tekevä saisi kasvatettua omista kakaroistaan täyspäisiä. Voikohan sitä vauva säilyä hengissä, jos se ei syö tuttia? Tai jos se syö tuttia? Mitä pahaa saattaa tapahtua, jos imettää taaperoikäiseksi asti? Tai ei imetä? Voiko tosiaan tietää tunnin tarkkuudella, minkä ikäisenä pitää osata kävellä? Varpaiden väristä kuulemma voisi päätellä, että juuri toisten lapset pärjäävät huonosti potkupallossa liikuntatunneilla koulussa. Kai teillä syödään jo soseita? Ai ei soseita, vaan heti sitten sormiruokailua vaan? Allergia puhkeaa, jos ei kahden kuukauden vanhalle perunaa anna? Ja niin edelleen.

Sitten on se porukka, joilla on jo lapsia – vähän vanhempia vauvoja, taaperoita, leikki- tai kouluikäisiä, esi- tai jälkimurrosikäisiä tai ihan vaan jo aikuisia. Ihan yhtä rasittavaa sakkia kuin edellisetkin. Nämä vaan pelottelevat esikoisvauvan äitiä aloittamalla jokaisen lauseensa painokkaasti sanoilla “ODOTAPA vaan, kun…” ja loppuun tulee jokin kauhutarina siitä, mitä kamalaa tapahtuikaan kun vauva kuusi viikkoa täytti. Tai kahdeksan viikkoa. Tai kolme kuukautta. Tai kolme vuotta. Aina, saatana, pitää odottaapa vain. Mahdollisimman suuresti peljäten. Sillä näiden tuoretta äitiä masentamaan pyrkivien ja kaiken kokeneiden mielestä lapsen saaminen on yhtä kuin oman elämän, aivotoiminnan – ja oikeastaan kaiken, loppu.

Tässä alla on lueteltuna muutama kommentti kauhistuslistaltani.

“Ne on ne hormonit” 

Joo, hormonit saavat ihmeitä aikaan kehon ja mielen valmistautuessa synnytykseen, vauvanhoitoon, valvomiseen, imetykseen. Mutta eivät ne ole aina ja automaattisesti syy siihen, että joku asia harmittaa tai jännittää tai mietityttää. Hormoneiden syyttäminen joka asiasta on pahimmillaan vähättelyä, sillä kaiken sen hormonitoiminnan takana on yhä ihminen. Sama pätee toki niinkin päin, ettei aivan kaikkea voi omista toilailuista laittaa hormonien piikkiin – vaikka uskonkin PMS-oireisiin ja hormonien aiheuttamiin mielialanheilahteluihin. Ei kuitenkaan kaikkea voi niiden syyksi lukea – eivät ne oikeuta mitä tahansa sanomaan tai tekemään.

“Kyllä sun kannattais sille tutti antaa”

Meillä ei jätkä syö tuttia. Alunperin tyypin ensipäivien imetysongelmien vuoksi. Miksi antaa tutti vauvalle, joka ei osaa imeä edes rintaa vielä? Ja mä halusin kuitenkin imettää, eikä tutti olisi sitä hommaa varsinaisesti edistänyt. Päätin, että hätätilanteessa tutti on ok. Hätätilanteita on ollut kaksi. Enkä usko, että enää tässä vaiheessa tutin käyttöä kannattaa edes aloittaa, kun kolme kuukautta ollaan ilmankin pärjätty.

Kun joku tietää sua paremmin, mikä vauvaa vaivaa.

Ja tietenkin vauvaa näkemättä. Oma tulkintasi tilanteesta ei ole oikea, sillä kyseessä on esikoisvauva. Niillä paremmin tietävillä kun on ainakin kaksi lasta. Kunpa saisi ennemminkin olkapäätä ja ymmärrystä, eikä teilausta siitä, että olet väärässä äidinvaistoinesi. “Kyllä se siitä” olisi kultaakin arvokkaampaa noissa tilanteissa. Besserwisserit taas voisivat painua sinne, minne aurinko ei paista.

“Etkö sä oo vieläkään käynyt missään?”

No en ole. Tämän vauvan kohdalla vasta nyt kolmen kuukauden iän tultua täyteen useamman tunnin poissaolon ajatteleminen tuntuu mahdolliselta. Symbioosi alkaa rikkoutua! Pulloruokintakin on yhä kokeilematta. Sitä paitsi ei huvita, enkä jaksa riekkua vapaaehtoisesti yömyöhään kun muutenkin unet ovat riittävän vähissä. Eikä rentoutuminen ole mulle nyt just sitä, että pitäisi kitata kaljaa jossain yökerhossa. Sen sijaan pitkälle metsä- tai kalastusretkelle voisin lähteä. Nyt kun on se äitienpäiväjuhlassa saatu perämoottorikin tuossa odottelemassa. Ja mistä vetoa, jos olisin käynyt, niin siitäkin joku keksisi vetää jonkun paska mutsi -kortin.

Kiinteiden aloittaminen

Ei syödä perunaa vieläkään. Eikä syödä perunaa ennen puolen vuoden ikää. Toivottavasti ainakaan! Tähän mennessä on kasvu ollut oikein hyvää ihan täysimetyksellä. Tästä aiheesta olen nyt ryhtynyt imemään itseeni tietoa, sillä muutaman kuukauden päästä on kiinteiden aloittaminen ihan tosissaan edessä. (P.S. Miksei neuvolasta saaduissa lappusissa puhuta sormiruokailusta mitään? Pelkät soseet ovat vissiin neuvolan oikotie onneen.)

Summa summarum

Olen lukenut paljon vauvan hoidosta, imetyksestä, kehityksestä ja niin edelleen. Tosi paljon. Ja se on mun tapa – mulla on pakkomielle ottaa asioista selvää mahdollisimman laajasti. Siitäkin johtuen olen tehnyt päätöksiä mm. tutin käyttämättä jättämisen ja puolen vuoden täysimetykseen pyrkimisen suhteen. Jos en olisi hankkinut niin paljon tutkittua tietoa, olisi kaikki, kehnotkin, vinkit menneet varmaan läpi.

Jokainen tekee, kuten itse parhaaksi näkee – on kuitenkin eri asia lopettaa imetys tiedon puutteen kuin oman tahdon takia, näin vaikka esimerkiksi. Imetyksen lopettaminen siksi, ettei äiti (ja vauva) enää tahdo jatkaa imetystä, on ok. Mutta se, että imetys lopetetaan, koska siitä ei ole tarpeeksi tietoa, on asia, johon ainakin itse haluaisin saada vinkkejä ja apua.

Varmasti sitä on ottanut joitakin asioita itseensä aivan liikaakin, koska tämä vauva-aika on niin kovin herkkätunteista aikaa. Toisaalta taas on myös ajattelemattomia ihmisiä, jotka päästelevät suustaan sammakoita ja kokevat suurta tarvetta päästä viisastelemaan, ehkä jopa saavat nautintoa katsellessaan avuttomana vauvanhoidon kanssa räpiköivää keltanokkaäitiä. Tiedä häntä, mutta kyllä on pistänyt keljuttamaan tuo meininki. On hankalaa olla äiti, kun vauvan lisäksi pitäisi pitää vielä kaikki muutkin tyytyväisinä – ja siihen en suostu.

Voitaisko vaan kaikki yrittää ymmärtää, että jokainen tekee omat ratkaisunsa, sellaiset, jotka parhaiten itselle ja omalle jälkikasvulleen sopii? Ei oltaisi niin sivistymättömiä ja ahdaskatseisia tässäkin asiassa. Kaikki me kuitenkin eniten kaivattaisiin ihmistä, jolle voisi purkaa huolia ja murheita sekä pyytää kullanarvoisia neuvoja, kun sormi menee suuhun eikä oikein tiedä, mitä tehdä.

Leave a Reply