Enää ei ole huono omatunto olla minä

Istuskelen sängyllä yöpaita päällä kello kuusi illalla. Kylmä olut hikoilee yöpöydän reunalla. Hymy on herkässä. Saan olla yksin kotona pitkästä aikaa! Alun perin mun piti nukkua, sillä pari viimeisintä yötä on mennyt aika vähillä unilla vauvan kitistessä kohta puhkeavia ensihampaitaan. Tänä aamuna olo oli kuin selkäänsä saaneella, naama oli turvoksissa ja silmät harittivat joka suuntaan – valvomista tai olotilaa ei nimittäin helpota ainakaan flunssa, jota olen sairastanut jo muutaman päivän. Hieman tahmeasta olotilasta huolimatta uni ei tullut, koska onhan tää nyt vaan ihan parasta olla ihan itsekseen kotona. Upouusi läppäri sylissä naputtelen tätä tekstiä, sillä tämä pitkään mielessä kytenyt postaus introvertista äidistä on tehtävä nyt! Introvertti äiti kirjoittelee vihdoinkin toimivalla läppärillä, osa 1 – olkaa hyvät! Aiemmin olen yksinhengailun tarpeeseeni viitannut mm. tässä postauksessa.

Mulla meni aikuisikään saakka tajuta, että tämä mun persoonallisuuteni nyt vaan on tämmöinen. Tarvitsen paljon aikaa yksin olemiseen. Rakastan olla muiden seurassa, ystävät ovat mulle tärkeitä ja ylipäänsä olen kiinnostunut erilaisista ihmisistä. Siitä huolimatta mut valtaa todella herkästi jonkinlainen sosiaalinen ähky. Kaikkein raskaimpia ovat tapahtumat, joissa on läsnä paljon vieraita tai puolituttuja ihmisiä. Osaan (halutessani) keskustella kaikkien kanssa mitä moninaisimmista aihepiireistä ja mua ihan aidosti kiinnostaa ihmisten kuulumiset ja ajatukset. Silti pidemmän päälle sosiaalinen elämöinti on ihan hemmetin rankkaa, ja muutama tunti sosiaalista aktiivisuutta vaatii toisen parituntisen yksinoloa ja palautumista yltiöpäisestä vuorovaikutuksesta.

Meillä on ollut tapana kokoontua erään ystävämme mökille juhlistamaan keskikesää vuosittain. Yleensä kekkerit ovat kestäneet kahdesta kolmeen päivää. Mitä vanhemmaksi mä olen tullut, sitä vähemmän päiviä olen juhannusjuhlinnan parissa viettänyt. Vaikka tyypit ovat huippuja, en vaan pysty skarppaamaan enää kolmea päivää ilman hiljaisuutta ja ihmiskontakteja. Lähimmät toverini tietävät ja ehkäpä ymmärtävät tämän piirteeni, mutta luulen herättäneeni epäluuloja ja olleeni vähän töykeä sitten vähän tuntemattomampia kohtaan kun oon kesken kaiken häippässyt ylhäiseen yksinäisyyteeni. Joskus nuorempana en osannut edes kuunnella tätä tarvetta, ja sitten ihmetytti, kun kaikkien jutut kyllästytti ja hermot olivat kireällä kuin viulunkieli. Kun sosiaalinen ähky ottaa vallan, muutun myös itse ihan kauheaksi ihmiseksi. Hyh. Tätä “tilaani” (heh) kuvannee parhaiten introverttius. Vaikka kuinka pyrinkään välttelemään lokerointia ja turhanpäiväisiä sisäisen keittiöpsykologini diagnooseja, täytyy myöntää, että tuon käsitteen alle mahtuu aika monta minua kuvaavaa lausetta.

Vaikka kaveriporukan kesken tämä piirre on (useimmiten) aivan ok, niin uusia haasteita kohtaan äitiyden ja introverttiuteni yhteensovittamisen kanssa. On kai helpompaa olla introvertti ihminen kuin introvertti äiti. Noin. Heti kapeutui hyväksyttävyyden rajat. Miten voin olla hyvä äiti, kun nimiäisjuhlat raastoivat hermot riekaleiksi ja kaikkien tulevaisuudessa järjestettävien synttärijuhlien ajatteleminenkin aiheuttavat välittömän taistele tai pakene -reaktion? Siis vaikka kaikissa näissä juhlissa tulisi olemaan vain omaa väkeä ja lapselle läheisiä ihmisiä, ajatus paristakymmenestä ihmisestä mun kodissa ei pistä muuta kuin vituttamaan. En osaa nyt näin äkkiseltään sanoa, miten nämä tulevaisuuden juhlat tullaan järjestämään, mutta uskon palaavani talvella vauvan yksivuotissyntymäpäivän lähestyessä tähän teemaan. Ainakaan en meinaa hermojani raastaa riekaleiksi ENKÄ hankkia kahviastiastoa. Mutta onko ne synttärit pakko järjestää? Ongelma kun ei ole tarjoiltavien keksiminen tai ylipäänsä organisointi, vaan se, että ahdistun pakon edessä järjestettävistä tylsistä kahvittelutilaisuuksista omassa kodissani. Omaa sukuani kun on kumminkin vain noin puolet kutsuttavista ihmisistä.

Kun on sosiaalisesti vähän rajoittunut, pitää myös selitellä aika paljon ajatuksiaan ja kommenttejaan, ettei käsitetä väärin. Se on aika ymmärrettävää, mutta tosi tylsää silloin kun sitä joutuu tehdä samasta asiasta ja kovin usein. Mä tykkään ihmisistä (tai ainakin suuresta osasta), mutta välillä ihmisseurassa olo on kuormittavaa. Etenkin silloin, kun seura on itselle vieraampaa. Eli en ole ylimielinen ääliö, joka kokee olevansa toisten yläpuolella. Enkä ujo hissukka, joka ei saa sanaa suustaan väkijoukossa. Mä tarvitsen enemmän omaa aikaa kuin useimmat ja koen sosiaaliset tapahtumat tosi intensiivisiksi ja ehkä kuluttaviksikin, ja siksi taidan niitä nykyään jännittääkin etukäteen. Kun ymmärrys omasta persoonasta on kasvanut, on tilalle tullut myös jännittäminen. Ja jep, sehän ei ainakaan helpota seurassa hengailua.

Tärkeintä kuitenkin on, että toi oma mies ymmärtää tämän puolen musta, ja järjesti nytkin isän ja pojan reissun, jotta mä saisin levätä ja olla ihan rauhassa. Ja toisaalta, eihän tämä suhde toimisikaan, jos hän ei tätä osaa mun persoonassa hyväksyisi ja ymmärtäisi. Vaikka toisaalta, niin ovat kaikki läheiset ymmärtäneetkin. Joillekin tosin on pitänyt selittää tarkemmin ja seikkaperäisemmin perustellen kuin toisille. Ne, jotka eivät ole ymmärtäneet, ovat hiljalleen jääneet lähipiiristä pois.

Eniten pohdituttaa, että ymmärtääkö tuo oma lapseni sitä sitten, kun se aika koittaa? Voiko introvertti äiti olla hyvä äiti? Onko hyvän äidin mitta järjestää jumalattoman suuret larppihenkiset satuhahmoteemaiset megasynttärit täydellisellä kahviastiastolla ja upeasti taitelluilla servieteillä sekä täydellisellä tilauskakulla, että voisi olla riittävän hyvä? (Vaikka tekisi mieli ampua jokainen vieras raketilla kuuhun hetkenä minä hyvänsä?) Eihän se määrittele rakkauden määrää tai laatua, eihän? Sillä kyllähän sitä rakkautta piisaa. Sitä on niin paljon, että sydän pakahtuu. Uskon vakaasti, että mä löydän oman, erittäin hyvän tyylini olla tarpeeksi hyvä äiti. Mistäs sitä tietää, millainen itsekseen hengailija tuosta tyypistäkin tulee!

Lisätietoa uteliaille:
Ylen nettisivuilta löytyy hyvä artikkeli introvertista persoonallisuudesta täältä.

 

introvertti äiti
Vaikka välillä kaipaankin aikaa yksin, tätä tyyppiä tulee väistämättä aina ikävä. <3

Leave a Reply