Haluan pysyä vauvakuplassani vielä hetken

Tätä vauvakuplaa on puhallettu viime vuodesta lähtien. Sitä on tasoiteltu, pyöritelty, taputeltu, silitelty ja tilkitty, jotta siitä tulisi täydellisen kestävä. Kolme kuukautta on kulunut jätkän saapumisesta tähän maailmaan, enkä mä halua vieläkään pyristellä huolella muovatusta kuplasta pois. Täällä on hyvä olla: vain minä, vauva ja mieheni.

Vauva saa meidät katsomaan toisiamme innosta hehkuvin silmin, kun hän oppii jotain uutta, katsoo meitä hymyillen, heiluttaa pieniä käsiään tai nukkua tuhisee jomman kumman sylissä. Mikään ei ole ikinä ollut ihmeellisempää! Katseet vaihtuvat myös vauvan ollessa huonolla tuulella. Huoli toisen katseessa on käsinkosketeltavaa, jos itkukohtaus kestää tavallista pidempään, vatsavaivat harmittavat ja kyyneleet virtaavat silmäkulmista. Vain hän voi tuntea sen saman onnen ja huolen, samanaikaisesti musertavat ja ihanat tunteet.

Hoitovuorot vaihtuvat mahdollisuuksien mukaan usein. Kaikki se rakastaminen ja vastuun ottaminen on uuvuttavaa – etenkin minulle, sillä täysimetyksen vuoksi pieni on vasta lähiaikoina, ruokailurytmin tasaantuessa voinut olla muutaman tunnin yhtäjaksoisesti ilman äitiä. Usein nämäkin tunnit päättyvät huutoon, kun väsymys painaa ja isän kanssa ollessa on ollut niin mukavaa, että nälkä pääsee salakavalasti nurkan takaa hyökkäämään kiinni tyhjään vatsaan.

Silloin äiti ottaa taas vastuun. Itku saa korvat soimaan ja sydämen halkeamaan vaikka järki huutaakin, ettei hätää ole. Kun minä toteutan äidinvaistoani, mies hiipii keittiöön. Tiskikoneen täyttö tai tyhjäys, keittiön siivous, pyykit kuivumaan, yleistä järjestelyä. Usein saan myös ruokaa, jos en ole itse ehtinyt tehdä. Joskus vastuussa täytyy olla enemmän, joskus vähemmän – jokainen päivä on erilainen.

Nuo äidinvaistot saivat jo raskausaikana käpertymään sisäänpäin. Ensin tuijotettiin omaa napaa, sitten vain vauvaa. Mitään muuta en ole halunnut nähdä viime kuukausina. Vieraiden kanssa seurustelu väsyttää, en jaksa kiinnostua kenenkään aamupuuroista, uudesta lempikappaleesta, naapurinrouvan uudesta miesystävästä. Kauhistuttavan raskasta koettaa pysyä keskustelussa mukana, muistaa mitä se toinen ihminen juuri sanoi.

Minulle on olemassa vain ja ainoastaan vauva. Välillä myös hänen isänsä, aina kun muistan. Silloin koetan kiittää siitä, että opettelemme tätä vanhemmuutta yhdessä. Nämä kuukaudet ovat vieneet erilleen ja toisaalta hitsanneet yhteen enemmän kuin mikään ikinä voi.

Kyllä tämä vielä helpottaa, heti kun luolanainen sisälläni hellittää valtansa takaisin mulle itselleni. Sitten puhkaisen vauvakuplani ja heittäydyn takaisin myös muille ihmisille, kiinnostun muistakin läheisistä, ystävistä ja uusista tuttavuuksista.

Antakaa mun kuitenkin viipyä tässä ainutkertaisessa tilassa vielä hetki – juuri tätä kuplaa en enää koskaan saa takaisin.

Leave a Reply