Minä, kynä ja kirjat

“Tuossa lukee polvi”, sanoin äidilleni kesken iltasatuhetken, kun ymmärsin osaavani lukea. Kirja oli jokin Richard Scarryn touhukas maailma -kirjoista. Kirjan sivu oli keskiaukeama, jossa oli suuri kuva kirjan kissasta. Siniseen haalariin kuvitetun kissan jokaista ruumiinosaa kohti oli vedetty viiva. Viivan päässä luki, mikä ruumiinosa on kyseessä. Pienen lukukierroksen jälkeen äitini uskoi, että olin todella lukeanut sanan, enkä vain ihan loogisesti päätellyt, että polveen osoittavan viivan päässä tosiaan saattaisi lukea “polvi”.

Olin tuolloin esikouluikäinen, eli vuosi oli 1993. Noista ensimmäisistä itse tavatuista sanoista lähtien olen rakastanut lukemista. Kuntamme kirjastonhoitaja tunsi meidän perheemme erittäin hyvin, sillä rohmusin sieltä kirjoja mukaani kuukausittaisilla kirjastokäynneillämme huiman määrän. Jossain vaiheessa pienen kirjaston valikoima alkoi olla mielenkiintoiselta osalta luettuna, ja ihana kirjastotätimme säilöi uutuuskirjoja mua varten! Kirjastot ovat yhä mulle pyhiä paikkoja. Ne tuovat samaan aikaan sekä seesteisen että mitä innostuneimman olon. Kirjojen keskellä kaikki on mahdollista!

Pidin useamman vuoden ajan lukupäiväkirjaa, ja kirjoja kahlattiin vuodessa läpi useampia satoja. Luin ihan kaikkialla: autossa, vessassa, joskus välitunnilla koulussa, salaa myöhään illalla taskulampun valossa peiton alla kun olisi jo pitänyt nukkua. Rakastuin kirjoihin ja niihin maailmoihin, joihin ne veivät. Kun kirjoja luki, pääsi toiseen todellisuuteen ja mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin.

Lukutaidon perässä tuli taito kirjoittaa. Ja sitähän pojat sitten tehtiin myös! Esikoulun ja ekaluokan välisenä kesänä sain ekan päiväkirjani, joka merkinnöistä päätellen kulki mukanani vuodet 1994-1996. Luin sen viime talvena ensimmäistä kertaa läpi, kun lapsuudenkotini kaappiensiivousprojektin lomassa oli päiväkirjojani löytynyt. Voi itku, mä sanon. Ihania oli Jee Suomi 1995 -jääkiekkohuumatekstit sekä luettelot lempiruoista, joihin muuten lukeutui sellainenkin isäni kehittämä innovatiivinen resepti kuin Mattipattipata. Mattipattipata sisälsi tonnikalaa, makaronia, herne-maissi-paprikaa sekä kermaviiliä. Varsinainen lapsen herkkuruoka siis!

Ysärilapsen päiväkirjat
Tarkkoja tyttöjä pienestä pitäen.
Vaikka tämä vähän hävettää, mutta lohduttautun sillä, että jotkut kumminkin muistelevat yhä tätä vuotta samalla intensiteetillä.

Kirjoittamisen suhteen riemu repesi kun tajusin, että voin itsekin tuottaa tarinoita. Ja niitä kuulkaas tuotettiin! Juttuvihkoja on säilynyt näihin päiviin saakka muutamia. Ikäväkseni hukassa on sellainen neljän toisiinsa kansista kiinni liimatun vihkon mittainen kummitustarina. En muista enää, mitä siinä tarkalleen ottaen tapahtui, mutta hyytävää kauhukertomusta onnellisella lopulla väsäsin kieli keskellä suuta! Se vasta oli romaani se, ainakin neljäsluokkalaisten mielestä. Kunpa sitä vieläkin osaisi kirjoittaa niin varauksettomasti kynä sauhuten, varmana siitä että priimaa tulee eikä mitään muuta.

Nostalginen olo näitä katsellessa on!
Meidän opettaja kannusti pientä kirjailijaa ihanasti.

Kannustusta kirjoittamiseen tuli tietenkin kotoa vanhemmilta, mutta kylläpä olikin silloisella luokanopettajalle suuri merkitys kirjoitusharrastuksen alkamiselle. Ilman Maija-open runsasta myönteistä palautetta en olisi ehkä niin rutkasti kirjoittamiseen hurahtanut. Kiitos hänelle siitä! Hyvää palautetta kirjoituksistani olen saanut myöhemminkin sekä yläkouluissa, lukiossa että yliopistossa, mutta kyllä juuri kirjoittamaan oppineen pikku-Karoliinan sydäntä eniten lämmitti ja innostuksen touhuun herätti se eka oma opettaja.

Tässä sitä blogin äärellä istutaan, koska kirjoittamisesta tuli niin rakas harrastus. Maija taisi silloin alakouluaikaan varata esikoiskirjastani kappaleen, kun moinen ilmestyisi. No, eipä ole vielä kandia kummempaa julkaisua ilmaantunut – mutta haaveissa se on. Se kirjan kirjoittaminen. Ehkä jonain päivänä, sillä pitäähän unelmia olla isollakin ihmislapsella. Jos ei osaa unelmoida, on hukassa. Mulle juuri tuollaiset isot unelmat ovat niitä ihania haavemaailmaan vaipumisia, joiden avulla jaksaa välillä ei-niin-unelmaista todellisuutta.

Olen aikoinaan kirjoittanut pariakin eri blogia, joskin nimettömästi. Silloin aikoinaan, kun niissä ei vielä omalla nimellä esiinnytty. Kun aloin pohtia blogin perustamista omalla nimellä mulle iski ihan järkyttävä ramppikuume. Kehtaisinko  kirjoittaa omalla nimelläni, vieläpä itsestäni ja (rajatusti) omasta elämästäni ja omista ajatuksistani? Kumminkin joku katsoo kieroon ja pitää entistäkin kummallisempana, ehkäpä huomionhakuisena. Kumminkin joku lukee näitä juttuja ja kelailee, että vee mitä paskaa. Enkä mä nyt osaa kirjoittaa täydellisesti oikeinkaan. Ja kumminkin, kumminkin, kumminkin!

Pyh, sanoi järjen ääni vihdoinkin pääni sisällä. Aina joku ajattelee niin, ikinä ei voi kaikkia miellyttää. Eikä kaikkia onneksi miellyttää tarvitsekaan. Sitä paitsi, minä nautin kirjoittamisesta ja tämä saakoon olla sellainen paikka, jossa saan kirjoittaa yhtä suurella innolla kuin silloin alakouluikäisenä, jolloin kirjoittaminen oli lukemisen ohella maailman parasta ja jossa minä olin Suuri Kaunokirjailija. Nyt mää oon Suuri Äitiysbloggaaja, ainakin mun pään sisällä, jotta voitan ramppikuumeeni ja uskallan näitä postauksia tänne tehdä.

Pitää vain tehdä kuten päiväkirjoissani, kerätä rohkeutta ja keskittyä ajattelemaan, miten ihanaa elämä on!

Päiväkirjan sivu keväältä 1998. Miten ihanaa elämä on!

2 Comments

  1. Sanna

    May 4, 2017 at 11:40 pm

    Hei, eka blogi, jota jaksan ja ennen kaikkea haluan lukea!! Ehkä siihen vaikuttaa se, et ollaan samalta kylältä, mut sun ajatukset vanhemmuudesta on niin lähellä omia, et ainakin siks kiva lukee. Odotan innolla seuraavaa postausta 🤘 Oli aihe mikä hyvänsä!

    1. Karoliina

      May 5, 2017 at 8:59 am

      Kiitos Sanna! Mukavaa kun jaksat ja haluat lukea! 🙂 täytyypä joskus tutista näistä vanhemmuusjutuista kun törmätään!

Leave a Reply