MM-lätkän kotikatsomon uudet perinteet

Jääkiekko, lätkä. Kyllä sitä nyt joskus katsoo. Olen käynyt noin kymmenen kertaa seuraamassa paikallisen joukkueemme lätkäpelejä. Sen jälkeen kerran läpällä Jokereiden peliä. Joka vuosi sivusilmällä MM-kiekkoa. Veikkaan, että tänä vuonna on sama homma. Ehkä se Suomen maajoukkueen vuonna 1995 voittama mestaruus on iskostunut meikäläisenkin alitajuntaan niin, että kyllä kiekkoa nyt pitää vähintään himppasen verran seurata joka kevät.

Silloin viimeksi kun Suomi voitti MM-kultaa me oltiin erään ystäväni kanssa katsomassa kultapeliä juuri sillä tavalla, sivusilmällä. Taisimme keskittyä enemmän pelaajien ulkoisiin ominaisuuksiin (onko hampaat tallella, ja jos on niin lieneekö purukalusto oma vai proteesi) kuin varsinaiseen peliin. Kun alkoi vaikuttaa siltä, että Suomi tosiaan saattaa voittaa, ystäväni lähti viittä vaille yhdeksän juoksemaan täysiä lähimmälle ärrälle hakemaan meille vähän olutta. Kyllähän sitä piti päästä kaupungille juhlimaan voitonhuumaa! Neljän jälkeen aamuyöllä sitä on sitten isketty ylävitosia tuntemattomien vastaantulijoiden kanssa. Jos ei muuta, niin kyllä siinä voitossa on sellaista harvinaista, koko kansaa yhdistävää vilpitöntä riemua ja ylpeyttä. Kerrankin ei tarvinnut katse kohti katukivetystä kulkea ja toivoa, ettei vaan kukaan tuntematon yritä jutella mitään.

Viime vuonna lyötiin Tanelin kanssa vetoa MM-lätkän viidestä parhaasta joukkueesta. Kyseisen vedon hävinnyt henkilö olisi saanut hoitaa parin viikon ajan papukaijan päivittäiset hoitotoimenpiteet, jotka etenkin Tanelille tuottavat päänvaivaa, sillä Elli-kaijalle iskee murhanhimo aina silloin kun Taneli on vähääkään näköpiirissä. Lisäksi taisi olla joku aamupalan sänkyyntuontivuoro parina lauantaiaamuna. Siinä vedossa kävi sitten kumminkin niin, että arvattiin molemmat riittävän paljon väärin, joten tuli tasapeli. Siispä Ellin hoitovastuu säilyi mulla ja Taneli sai pitää armaan henkensä. Minä taas sain yhä edelleen aamupalan sänkyyn sekä lauantaina että sunnuntaina.

Tänä vuonna on jälleen erilainen tilanne vuotuisten kisojen seuraamisen suhteen: ei juosta lähimmälle ärrälle hakemaan kaljaa viittä vaille yhdeksän, eikä pelejä muutenkaan seurata alkoholijuoma kädessä. Meillä on tänä vuonna kisoja seuraamassa myös oma rakas pikkumiehemme! Täytyyhän lapsikin opettaa pienestä pitäen suomalaisten kansallisurheilulajin pariin. Todellisuudessa homma taitaa mennä niin, että Taneli seuraa pelejä ja meillä on tyypin kanssa omat, hauskat huvimme!

Yksi asia jääkiekkoon liittyen säilyy kuitenkin samana, vaikka muutoin on elo heittänytkin häränpyllyä. Teimme perinteisen veikkauslappumme, johon kumpikin arvasi kisan neljä parasta maata. Harmi, että kuulin vasta arvattuani, että Suomella on kuulemma erihuono joukkue tänä vuonna. Olisi pitänyt lukea se yksi suuri uutinen maajoukkuevalinnoista! Siispä häviönpelko perseessä neuvottelin eniten väärin veikanneelle hieman lievemmän rangaistuksen kuin edellisvuonna. Tänä vuonna häviäjä valmistaa herkkuaamupalan ja tarjoilee sen petiin voittoa seuraavana sunnuntaiaamuna. Mielelläni sen tekisin, hitaat sunnuntaiaamut kolmistaan on kaikkein parasta arjessa! Jännityksellä jään sivusilmällä pelejä seuraamaan – perinteitä vaalien.

Leave a Reply