Rakkailla raskauskiloillani on lupa näkyä

Meillä kaikilla on lupa näkyä!

Viime viikkoina olen Facebookin uutisvirrasta lukenut koskettavia postauksia tageilla #vaakakapina ja #lupanäkyä. Niissä rohkeat naiset kertovat kokemuksista, jotka ovat vääristäneet heidän kehonkuvaansa ja saaneet heidät kokemaan itsensä ja kehonsa huonoksi, jopa arvottomaksi. Joillakin mielessä on ollut jokin tietty vaa’an lukema, jonka saavutettuaan he kokevat kelpaavansa. Oma keho on tuntunut vieraalta, väärän näköiseltä ja kokoiselta. Heillä ei ole ollut lupaa näkyä.

“Täytyy laihduttaa”, on mielessä hoettu, “sitten minä kelpaan”.

Kehonkuva vääristyy esimerkiksi silloin, kun lapsuudesta lähtien joutuu kuulla kommentteja ulkonäöstään: joidenkin isät ovat ehdottaneet harrastukseksi norsutanssia baletin sijaan. Laihuutta ihannoidaan, sen tietävät mummot, vaarit, isät, äidit, siskot ja veljet. Joskus jopa omat lapsetkin. Terveydenhuoltohenkilökunta arvioi terveyttäsi painoindeksin mukaan. Pienikin heitto, ja olet ainakin pikkuisen huonompi kuin se normaalipainoinen aiempi asiakas. YLEn Jenny Lehtinen julistaakin #vaakakapinan, johon kuuluu #kasvurauha lapsille sekä toukokuinen #lupanäkyä-kampanja.

Ihan mahtavaa! Juuri tällaista positiivisen kehonkuvan ja itsensä hyväksymisen ilosanomaa maailmaan tarvitaan.

Nuo ystävien, tuttujen ja tuntemattomien tarinat loukkaavista kommenteista saivat kyyneleen silmäkulmaan ja kaiken myötätunnon heidän puolelleen. Olin iloinen, että he ovat hyväksymässä oman kehonsa ja puhuvat ääneen niistä tilanteista, joissa heidän kehoaan on arvosteltu. Sellainen puhe on rumaa, mutta kovin hyväksyttyä. Tiettyjä sanomalehtiä en lue enää ikinä, koska otsikoiden sisältönä komeilee “Julkkis X superkuumassa bikinivartalossa rannalla” tai “Julkkis Y on lihonut ihan sikana” -tyylisiä otsikoita. Miks mua kiinnostaisi toisten vartalon muodot tai muodottomuudet?

Mähän oon ihan sinut kroppaani kanssa.

Kunnes sain itseni kiinni siitä, kuinka pohdin että tänä kesänä jääkin rannalla makoilut bikineissä väliin, koska tää mahanahka roikkuu tässä rumasti yhä synnytyksen jäljiltä ja vatsalihaksetkaan ei todellakaan oo palautuneet. Tuota selluliittiäkin… Niin että Karoliina mitä? Mullahan piti olla ihan hyvä suhde kroppaani, nykyään. Ilmeisesti mäkin kuvittelen, että mun vartalon pitää näyttää tietynlaiselta, että voin pukea ihmisten ilmoilla ne bikinit päälleni.

En ole hyväksynyt vielä raskauden myötä muuttunutta vartaloani osaksi itseäni. Olin kyllä hyvin tietoinen, että se ei hetkessä palaudu sellaiseksi kuin se ennen raskautta oli. Tai ei ehkä koskaan! Ja totta puhuen en kyseenalaistanut ennen vaakakapinaa ajatuksiani siitä, että voin vain tietynlaisella vartalolla uskaltaa näyttäytyä bikineissä. Enkä tajunnut heti myöskään sitä, mistä päähäni on moinen ajatus iskostunut.

Sitten aloin pohtia niitä kaikkia negatiivisia kommentteja, joita olen kuullut näiden kolmenkymmenen elinvuoteni aikana toisilta ihmisiltä omasta vartalostani. Niitä oli paljon. Ei siis ihme, että olen langennut siihen samaan ansaan kuin liian monet muut: kuvitelmaan siitä, että täydellinen vartalo on tietyn näköinen ja tietyn kokoinen. Haluan jakaa noista ajattelemattomista lausahduksista muutaman kanssanne.

  • Kouluterkkari, ikää mulla 9 vuotta: olet vähän ylipainoinen. No mitä helvettiä, mä urheilin säännöllisesti, söin sitä terveellistä kotiruokaa mitä meillä päivittäin tehtiin enkä todellakaan ollut mielestäni lihava. Ennen sitä hetkeä, kun BMI oli 0,5 pykälää väärässä.
  • Koulukiusaaja, ikää mulla 13 vuotta: olet läski ja ruma ja haiseva huora. Myös käsityöluokan kaapin ovesta löytyi tästä tussilla kirjoitettu versionsa. Todellisuudessa olin hoikka, nätti ja hygieniasta huolehdin aivan kuin kuuluukin.
  • Journalistiikan opiskelija, puolituttu, yliopistoaikoina baarissa: “Sä oot ihan saatanan läski!” Toivottavasti kyseinen journalisti työskentelee nykyään Niissä Tietyissä Sanomalehdissä.
  • Puolituttu ympärikännissä yhteisen ystävän illanistujaisissa, olin juuri laihtunut 15 kiloa: “Et oo enää niin läski ku sillon ennen, sillon sä olit kyllä tosi lihava, hehhehehh.”

Nämä ovat vain muutamia kommentteja, enempää en totisesti halua muistella. Mun vartaloni on ollut jo yli kaksikymmentä vuotta toisten ruodittavana, ja jokainen näistä on ottanut täyden oikeuden moiseen kommentointiin. Meidän kulttuurissamme on täysin hyväksyttävää ruotia toisten vartaloita, niiden epäkohtia tai liian suurta kokoa. Luulen, ettei suurin osa noista kommentoijista edes tajunnut, että toisen kiloihin, tai ylipäänsä ulkonäköön, puuttuminen voisi tuntua pahalta. Se on mun kroppa, mitä on arvioitu kuin jotain joulukinkkua kaupan pakastealtaalla.

Jäin itselleni kiinni siitä ajatuksesta, etten kelpaa raskauskiloineni ja -vatsanahkoineni. Ehkä siksi, että sellainen on meidän kulttuurimme ollut. On hyväksyttävää puuttua ylimääräisiin kiloihin ja nahkoihin laihtumisen ja laihuuden  ollessa merkki siitä, että olet varsinainen valioyksilö. Valioyksilö, jonka on pakko pysyä tiettyjen raamien sisällä säilyttääkseen ihmisarvonsa.

Kuinka vinoutunutta! Minäkin varsinainen erilaisuuden puolestapuhuja – siis ainakin tästä päivästä lähtien! Haluan osallistua vaakakapinaan sekä lupa näkyä -kampanjaan ja siksi päätin, että kyllä kuulkaa arvon kanssaeläjät, te tuutte näkemään mut vaikka mitkä bikinit päällä kesällä rannoilla, mikäli kelit sallii. Eiköhän se olisi aika päästä siitä ajatuksesta, että kaikkien pitäisi näyttää juuri samalta.

Lisäksi lupaan, että lopetan myös toisten ihmisten kilojen kyttäämisen ja vartaloiden arvioimisen. Keskityn siihen, mitä siellä ruumiin näkymättömässä osassa, mielessä, tapahtuu.

Sitä paitsi, minä olen kaunis ja ihana sellaisena kuin kulloinkin olen.

Ja niin olette tekin.

Leave a Reply