Vauva 3kk: Tyyppi kehittyy, äiti taantuu

Tästä piti tulla ihan erilainen postaus. Tämän piti kertoa vain vauvan kehittymisestä sekä siitä, millainen meidän tyyppimme on ja mitkä asiat ovat muuttuneet viimeisen kuukauden aikana. Toki kerronkin, mutta tuon lisäksi kirjoitan eilisestä neuvolakäynnistä sekä siitä, millaisista asioista tuore (ja oletettavasti vähemmänkin tuore) äiti on huolissaan ja mikä neuvolakäynnissä eniten jännittää. Siksipä en teekään samanlaista vauvan kehitys -postausta kuin viimeksi, vaan kerron myös, mitä tämän äidin pääkopassa tänä aikana kehitykseen liittyen on pyörinyt.

Lunta on maassa senttikaupalla, auton tuulilasilla niitä on varmaan kymmenen. Toukokuun yhdeksäntenä päivänä harmaanvalkoisessa säässä raahaan yhä painavammaksi käyvää turvakaukaloa kohti apukuskin puoleista takaovea. Huomaan vauvan otsalla lumihiutaleita, jotka sulavat hetkessä vedeksi. Silmät ovat jo kiinni, sillä näillä maaseudun välimatkoilla on autossa opittu nukkumaan aivan vastasyntyneestä lähtien. Jo synnäriltä kotiin on matkaa kuutisenkymmentä kilometriä. Niinpä pienet silmät painuvat kiinni jo turvakaukaloon laskettaessa.

Heilautan takaoven kiinni ja kierrän etupenkille käynnistämään auton. Lumisateeseen tympääntyneenä vaivaudun vain heilauttamaan pyyhkijöitä – perkele enää toukokuussa harjata lunta pois auton päältä! Jännittää se neuvolakin, sillä tänään jätkälle laitetaan ensimmäiset pistettävät rokotteet. Olen vaatinut miestä keskeyttämään työpäivänsä neuvolan ajaksi, sillä pelkään alkavani itsekin itkeä sitä rokotteiden pistämisen aiheuttamaa mielipahaa, mikä vauvalle väistämättä tulee. Tuijotan neuvolakortin rokotusohjelmaa ja koetan saada kummallisista kirjainyhdistelmistä jotain selkoa. Välillä katse harhailee ja eksyy taulukkoon, jossa laitetaan ruksia ruutuun jokaisen saavutetun taidon kartuttua. Milloinkohan näitä ruvetaan täyttämään?

Juuri ennen neuvolaan lähtöä jätkä oppii kääntymään selältä vatsalleen. Minä söin sohvalla aamupalaa jätkän makoillessa vieressäni. Yhtäkkiä havahdun siihen, että tyyppi tutkii puoliksi vatsallaan farkkujeni vyönauhaa toinen nyrkki suussaan. Ei ole kaukana, ettei juuri hörppäämäni tee purskahda ulos suustani, kun tajuan mitä hetki sitten tapahtui. Voi eikä, se kääntyi! Hän asetteli ensin päänsä kallelleen, sitten pyöristi selkänsä asettaen polvet koukkuun ja ryhtyi junnaamaan itseään kohti minua. Hups! Ja niin hän oli kääntynyt kasvot kohti minua, lähes vatsalleen.

Oman vauvan kehityksen seuraaminen on parasta ikinä.

PARASTA IKINÄ!

Ensimmäinen hymy, katsekontakti, kiljahtelu, nyrkin, kielen ja varpaiden löytyminen ja nyt tämä kääntyminen. Tuo vauvan kehitys ja sen seuraaminen saavat aikaan puhdasta iloa. Kovin ovat harvassa ne asiat, joista todella noin puhtaasti vilpittömän onnellinen olen. Tai ainakin se ilo ja onni on kovasti erilaista kuin mikään muu. Vauva saa touhuillaan herätettyä kuplivaa iloa ja lämpimiä tulvahduksia sydämeen, niin sanoinkuvaamattoman onnelliseksi.

Tänä aamuna vauvan kääntyessä kävin läpi huikean tunnesarjan: hämmästys, jota seurasi naurun tirskahdus sekä vauvan katsominen iloa ja onnea säihkyvin silmin. Ja voi, mikä hymy tuli vastineeksi! Nopeasti ilmoitin asiasta kuvaviestin kera Tanelille, joka oli töissä. Tietenkin hänelle, tyypille joka on asiasta vähintään yhtä innoissaan kuin minä.

Olo on niin etuoikeutettu: juuri minä pääsen näkemään tämän pienen ihmisen uudet taidot ja hämmentyneen hymyn, kun hän on yhtäkkiä kiepsahtanutkin ympäri. Tai kun hän on hoksannut omistavansa varpaat, ja niitä tuijotetaan tiiviin keskittyneesti. Ennen jalkojen löytymistä hoksattiin kädet, ja pienet nyrkit kulkeutuvat tuon tuosta suuhun. Maistunevat varmaan mielenkiintoiselta, hörähtelen kun kuola litisee suun antaumuksella maiskuttaessa nyrkkiä.

Kun kolme kuukautta vanhan tyypin neuvola-aika lähestyy, mieleeni hiipii huoli. Entäs jos meidän jäbä ei olekaan kehittynyt niin kuin pitää? En heti tiedä, mistä se tunne tulee ja miksi. Mulle kehitys ja sen nopeus ei ole se mittari, joka määrää ihanaan vauvaani kohdistuvan rakkauteni määrän tai laadun. Se on onnea siitä, että vauvani saa iloisia kokemuksia ja minä näen hänen kasvunsa. Se on jotain ainutlaatuista. Hiljalleen olen saanut nähdä pieniä välähdyksiä hänen persoonallisuutensa kehittymisestä sekä siitä, millainen temperamentti hänellä on. Olen niin utelias oppimaan tuntemaan tuon vauvani, että meinaan haljeta!

Tuo huoli taas liittyy mun järkevän ajattelukykyni hetkelliseen taantumiseen, kun on kyse tuosta omasta rakkaasta vauvastani. Pahinta mitä äidille voi sanoa, on jokin negatiivinen kommentti omasta lapsesta. Kamalinta äitiydessä on pelko siitä, että joku sanoo jotain inhottavaa sun omasta lapsesta. Ja neuvola on kaikessa ihanuudessaan se paikka, jossa olet auki revittynä ja pelkäät kuulevasi jotain, josta pitäisi olla huolissaan. Olen etuoikeutettu ihminen saadessani ilmaisia äitiys- ja lastenneuvolapalveluita. Olen kuitenkin äärimmäisen haavoittuvainen siellä. Neuvolaiän jälkeen olen haavoittuvainen istuessani lapseni opettajan kanssa kasvotusten palaverissa, tai Wilma-viestin piipatessa kännykän näytölle – neuvola ja koulu ovat paikkoja, joissa kaikesta huolimatta seurataan kehityksen “normaalia” edistymistä ja arvioidaan sun rakasta lastasi.

Nyt ymmärrän ihan todella niitä äitejä, jotka ovat alkaneet pitämissäni palavereissa itkeä, kun olen kehunut heidän lastaan. Tai tulleet niihin jo valmiiksi itku kurkussa. Nyt tiedän mikä se pelokas katse on, kun tullaan erityisopettajan kanssa keskustelemaan lapsen koulunkäynnistä. Tiedän, miltä näistä vanhemmista tuntuu, kuinka auki sitä oman lapsensa suhteen on. Jokainen heistä on pelännyt, mitä kamalaa voisin suustani päästää. En voi kuin taputtaa itseäni päälaelle – olen aina opettajan roolissa pyrkinyt näkemään jokaisessa oppilaassa jotain hyvää, löytämään heidän vahvuutensa. (Ja niitä kuulkaa on, oli erityisoppilaan leima tahi ei! Ja miksi me käytetään sanaa erityinen… Tämä kuitenkin on aihe erikseen – aihe, josta olisi paatosta vaikka millä mitalla.)

Vaikka minä tiedän, että vauvani on joka tapauksessa ihana, en voi mitään sille pelolle, joka hiipii ennen neuvolakäyntejä. Vanhempi vain on niin kovin herkillä, mitä omaan lapseen tulee. Jonkinlaista taantumusta se omalla kohdallani on, sitä luolanainen miksaantuu äidinvaistoihin -hommaa. Kunpa tuo pelko hellittäisi ajan kuluessa, sillä jokainen lapsi on maailman ihanin. Sitä ei neuvolat tai koulut muuta – jokaisella on oikeus kehittyä omaan tahtiinsa.

Vielä loppuun yhteenvetoa vauvan ja äidin kehityksestä.

Meidän vauvamme, kolme kuukautta vanha jätkä:

  • On maailman ihanin!
  • On tehnyt ihan hurjia kehitysharppauksia kuukaudessa. Repertuaariin kuuluu nyrkkien syöminen, varpaiden ihastelu ja tavoittelu, kiljahtelu ja ensijokeltelut (kova on kälättämään), pään kannattelu korkealla vatsallaan, kielen löytyminen ja sen jatkuva pyörittely suussa ja suun ulkopuolella, esineiden tavoittelu ja alkeellinen tarttuminen niihin sekä uusimpana kääntyminen oikeanpuoleisen kyljen kautta selältä vatsalleen.
  • Rakastaa naama-aikaa: kasvoja voidaan tuijotella vaikka kuinka kauan.
  • Tietää, mitä haluaa ja ilmoittaa sen kuuluvasti.
  • Ei tykkää kylmästä eikä siitä, että isä röyhtäisee täysiä vieressä.
  • Tykkää hymynaamoista, värikkäistä mobile-leluista, kilisevistä jutuista, nyrkeistä ja varpaista.
  • On rauhallinen ja tyytyväinen. Nälkä tai väsymys saavat vähemmän tyytyväiseksi.
  • Kasvaa tosi hyvin täysimetyksellä.
  • On, edelleen, maailman parhain tyyppi.

Äidin kehitys:

  • Nada. Vauvakuplaa, hassuja pelkoja sekä herkkähipiäisyyttä.

Leave a Reply