Vituttaa vähemmän, kun välillä hengähtää

Tämä viikonloppu on ollut erikoisviikonloppu. Olen ollut yhteensä kymmenen tuntia erossa vauvasta! Kolmessa erässä tosin. Jotta joku ei taas nillittäisi, niin täytyy ottaa tähän nyt tää klassinen todistelu: joo kyllä, rakastan vauvaani, enemmän kuin mitään. Mutta kyllä se on niin, että kun neljä kuukautta kattelee yhtä ja samaa naamaa, niin alkaahan sitä kaivata jotain muutakin. Esimerkiksi sellaista aikaa, jolloin ei tarvitse katsoa kenenkään naamaa. Jos tuntuu uskomattomalta, käy lukaisemassa tämä teksti hyvästä äitiydestä. Vauvakupla, josta kuukausi sitten kirjoitin, on tainnut vihdoin puhjeta.

Lauantaina hipsin aamuseitsemältä ulko-ovesta pihalle, lompsin autolle ja lähdin ajelemaan kohti koulua ja kevätjuhlaa! Sen verran oli tärkeä päivä monelle peruskoulun päättävälle oppilaalleni, ettei sitä edes vanhempainvapaan vuoksi sopinut missata. Tämä oli myös oiva aika jättää vauva ensimmäistä kertaa useiksi tunneiksi ilman mua – tuttipulloruokinnan kokeilua ekaa kertaa sitten vastasyntyneiden osaston!

Koska Taneli kertoi viestitse kaiken menevän hyvin, uskalsin lähteä vielä työporukan kanssa kesänaloituslasillisille. Huh kuulkaa, kuinka teki hyvää istua vain aikuisten kesken ja keskustella aikuisten asioista! Ei ollut huolta pukluista, kakkavaipoista, ei tarvinnut olla jatkuvasti saatavilla ja läsnä jotakin varten. Sain vain olla ja nauttia hyväntuulisten kollegoiden seurasta, aivan mukiinmenevästä omenasiideristä sekä ensimmäistä kertaa kuukausiin olla ihan vain minä itse. En kenenkään äiti tai vanhempi, vaan täysin oma itseni, Karoliina. Suorapuheinen, mutta ihan empaattinen.

Myöhemmin lauantaina Taneli lähti vielä pariksi tunniksi isänsä luokse kyläilemään vauvan kanssa, ja mä sain ihan vain hengailla itseni kanssa. Kyllä oli sekin erityisen rentouttavaa ja rauhoittavaa. Hieman omaatuntoa kipristeli, kun kehtasin vielä aiemman viisituntisen jälkeen jäädä yksin kotiin vauvan sylittelyn sijaan, mutta äkkiäpä järkiini tulin. Vaikka minä olenkin ollut imetyksestä eli vauvan ruokinnasta vastaavana päävastuussa vauvan hoidosta nämä ensimmäiset kuukaudet, on Taneli aivan yhtä paljon vauvan vanhempi kuin minä. Lankesinpa taas ajatuksissani tuohon omaan (ja etenkin ympäristön) ansaan, jossa äiti kohotetaan ykköseksi, mitä vauvan hoitamiseen tulee. Siispä, minä makoilin sohvalla somettamassa ja hengittämässä pari tuntia, kun rakas vauvamme sai viettää isänsä ja isoisänsä kanssa tärkeitä hetkiä. Mä ehdin viettää omia hetkiäni tyypin kanssa lähes milloin vain!

Tänään mä taas ottaa päräytin Keskisen kyläkaupan ruoka- ja puutarhapuoteihin hakemaan kasvihuoneeseen ja ruokakaappiin lisää täytettä. Yksin. Taneli ja vauva saivat taas jäädä nauttimaan toistensa seurasta kaksin. Hyvin kuulemma oli mennyt – tuo isän ja pojan keskinäinen hengailu alkaa olla jo ihan rutiinikamaa!

Toki mulla oli hurja ikävä etenkin sen lauantaisen viisituntisen jälkeen, ja halusinkin sylitellä tyyppiä pitkään kotiinpaluuni jälkeen.

Mutta kyllä sen sanon, että aivan käsittämätön helpotus ja voittajafiilis ja kivi harteilta, kun nyt on se eka kerta ohi! Eli se eka kerta, kun jätän vauvan pulloruokinnan varaan enkä ole itse tätä syöttämässä. Suuri kynnys siihen oli, ja pitkään tätä kypsyttelin päässäni – semmoista henkistä valmistautumista piti käydä ihan tuhottomasti läpi ennen toteutusta. Nyt tiedän, että voin halutessani lähteä johonkin ihan keskenäni ja vauva pärjää isänsä kanssa aivan mainiosti. Onhan tätä odotettukin, mutta ensin mun täytyi olla henkisesti valmis, vauvan täytyi olla valmis ja vauvalla myös ruokarytmin tasaantunut.

Niinhän se on, että vituttaa huomattavasti vähemmän, kun saa vähän aikaa olla itsenäinen aikuinen. Kunnes vituttaa taas enemmän, mutta se on eri tarina se.

Naama näkkärille ja hengähtämään! Auto ei liikkunut kuvaa otettaessa, toim. huom.

Leave a Reply